Yeah, right.

Ajattelin, että jos tänään olisi päivä sujunut hyvin, mutta toistaiseksi "lasissa" on varmaankin 2000 ahmittua kaloria.

Positiivisia asioita, joita koetan listata tässä itseinhossa.

• Aloitan pian uudella terapeutilla.
• Sairasteluputki tuntuisi olevan päättymään päin. Pääsee liikkumaan.
• Tein itselleni "voimakansion", jota kannan mukana aina. Se on käsilaukkuuni piilotettu pikkuinen vihko, johon olen leikekirjamaisesti koonnut minua inspiroivia tekstejä.
• Lupaan tutustua kirjoittajiin, joita täällä vinkattiin.
• Olen taas täällä. Jotakin aktivoitumista siis havaittavissa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mutta ahmiminen ei. Joku oli taas ladannut pöydät täyteen karkkia. Sydämeni hakkasi, kädet tärisi, mihinkään en voinut koskea ennen kuin ne olivat minun… Ja näin kävi. Nyt ne ovat tukkimassa ruoansulatukseni, valtavana möhkäleenä mahassa ja sielussa. Enää en ole suloisen, äidillisen kotoisen pullea vaan satakiloinen hirviö, joka paksuilla jaloillaan horjuu kohti uusia ja uusia sokeritoppavuoria.

Terapiassa käyn. Kelalle on hakemus vetämässä. Laihdutuslääkkeet lopetan, koska niistä ei ole apua. Masennuslääkkeitä on pakko jatkaa, kaiketi.

Jos voisin olla viisi päivää ahmimatta, voisin ostaa itselleni levyn.

Jos olisin kaksi viikko ahmimatta, voisin ostaa uudet työvaatteet.

Jos olisin kuukauden – ohhoh –ahmimatta, voisin ostaa itselleni sellaisen ihanan turhuustuotteen, johon menee 100 euroa, mikä on sellaisesta turhuustuotteesta aivan hävyttömän paljon.

Jos olisin puoli vuotta ahmimatta, olisin kaiketi kuollut ja syntynyt uudestaan… J.

Mutta joo, eivät nämä hymiöt poista tätä möhkälettä. Tätäkö koko talvi on? En enää muista, mikä oli tänään tekosyyni ahminnalle. Ai joo, peruuntunut tilaisuus. Sitten se ei peruuntunutkaan, sekin oli syy ahmia. Miten sitä voi olettaa, että ihminen käsittelee tuollaiset kahden tunnin aikataulumuutokset muuten kuin ahmimalla, eihän niitä muita tapoja VOI olla?

Vai voiko?

Mutta niin, olin ajatellut, että Acomplia ratkaisee ongelman puolestani. Että ahmiminen loppuu ja sillä hyvä. No, eipä loppunut, ei. Mikään maailman mahti ei saa minua lopettamaan karkin ahmimista, paitsi paraneminen. Piste. Sitä ei vittu saatana vaan saa ulkoistettua. Aika katkera kalkki myöntää.

Koko syksy on mennyt tässä tuskassa. Vihaan itseäni, ruumistani ja joku seksuaalinen minä nyt on ihan kuollut. En edes muista, koska olisin viimeksi jaksanut oikeasti haluta, vaikka haluaisin haluta ihan kamalasti. Minulla on kuitenkin ihana mies.

En halua vaivata ketään tällä vaivalla. Haluaisin vain olla ja unohtaa... Ja olla niin kuin simpsakat ihmiset, joita näen töissä. En halua pelottaa miestäni näillä asioilla. Viiniä kun juon, olen onnellinen, mutta siihen suohon en todellakaan aio upota.

Tuntuu, että petän terapeuttinikin, kun en vain voi parantua, vaikka hän tekisi kaikkensa. Miten tästä pääsisi eteenpäin. Yritetään: TÄNÄÄN MINÄ EN AHMI.

Missä on onnistumisen elämykset kun niitä tarvitaan? Eivät missään.