Mä olen sitä aina jaksanut miettiä, että mikä helevetin voima saa ihmisen kommentoimaan toisten ulkonäköä, lihomisia ja laihtumisia. Aina välillä kokouksissa ja kahvitauoilla huomaan, kuinka muusta ei puhutakaan. Että onko sekin sitten lihonut (voi sääli) tai laihtunut (sen vaimo varmaan pettää). Ja tätä harrastetaan sukupuolesta tai koulutuksesta riippumatta.

Minulle on kollegat joskus huomautelleet lihomisestani. Kuinka he kehtaavat? Millä oikeudella he kuvittelevat olevansa semmoisessa asemassa ihmisenä, että voivat tuollaista sanoa? Entä mitä he kuvittelevat saavuttavansa kertoessaan, että olitpa sinä ennen hoikka, heh heh. Kukaan normaalijärjellä tai (anteeksi tämä termihirviö) tunneälyllä varustettu ihminen ei voi kuvitella, että tuosta seuraa mitään hyvää kenellekään. Pakko sitä on kai alkaa uskoa ihmisten perimmäiseen vittumaisuuteen. Onneksi minulla on sikäli pahasuisen ämmän maine, että ihan pahimpia kommentteja ei varmaan ole tullut. Isä nyt tietty aina välillä muistaa kertoa painossani tapahtuneet muutokset. Äijä on lihava kuin mikä ja sitten kertoo muka uutuutena, että tiesitkö, että tuoremehussa on sokeria ihan hirveästi. No älä helvetti, Sherlock! Minä en ole kuule juonut tuoremehuja tällä vuosituhannella, kun olen vähän turhamainen näiden hampaitteni takia. Vaikka eihän se faija tosiaankaan paha kommentoija ole verrattuna kouluvuosien kiusaajiin. Ihan kivasti muuten korreloinut tuo koulukiusaajan ura tulevaa rikollisuraa, ainakin meilläpäin. Terveisiä vain M:lle vankilaan, onko kivaa?

Minä en ikinä koskaan milloinkaan halua sanoa perheelleni mitään heidän painostaan. Jälkikasvu on hoikkaa, mutta vaikka ei olisi, en vittuilisi asiasta. Teen kuitenkin kaikkeni, ettei perhe liho.