Tajuaako sitä edes kukaan, kuinka paha ahmimishimo on. Olen tänään taas ahminut tuhansia kaloreita. Voin vain kuvitella, kuinka tuhoisa vaikutus sillä on keholleni. Koetin tuskissani jopa vähän raapia itseäni, mutta vähänkö siitä tulee hölmö olo. Ei minun ikäiset viiltele. En saanut edes skraadua aikaiseksi – nooooolooooo. Okei, tuo pateettisuus ehkä vähän naurattaa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mutta ahmiminen ei. Joku oli taas ladannut pöydät täyteen karkkia. Sydämeni hakkasi, kädet tärisi, mihinkään en voinut koskea ennen kuin ne olivat minun… Ja näin kävi. Nyt ne ovat tukkimassa ruoansulatukseni, valtavana möhkäleenä mahassa ja sielussa. Enää en ole suloisen, äidillisen kotoisen pullea vaan satakiloinen hirviö, joka paksuilla jaloillaan horjuu kohti uusia ja uusia sokeritoppavuoria.

 

Terapiassa käyn. Kelalle on hakemus vetämässä. Laihdutuslääkkeet lopetan, koska niistä ei ole apua. Masennuslääkkeitä on pakko jatkaa, kaiketi.

 

Jos voisin olla viisi päivää ahmimatta, voisin ostaa itselleni levyn.

Jos olisin kaksi viikko ahmimatta, voisin ostaa uudet työvaatteet.

Jos olisin kuukauden – ohhoh –ahmimatta, voisin ostaa itselleni sellaisen ihanan turhuustuotteen, johon menee 100 euroa, mikä on sellaisesta turhuustuotteesta aivan hävyttömän paljon.

Jos olisin puoli vuotta ahmimatta, olisin kaiketi kuollut ja syntynyt uudestaan… J.

 

Mutta joo, eivät nämä hymiöt poista tätä möhkälettä. Tätäkö koko talvi on? En enää muista, mikä oli tänään tekosyyni ahminnalle. Ai joo, peruuntunut tilaisuus. Sitten se ei peruuntunutkaan, sekin oli syy ahmia. Miten sitä voi olettaa, että ihminen käsittelee tuollaiset kahden tunnin aikataulumuutokset muuten kuin ahmimalla, eihän niitä muita tapoja VOI olla?

 

Vai voiko?